tiistai 13. elokuuta 2019

Mitä minulle kuuluu, vieläkö ahdistaa?


Suosikkikuukausi elokuu on täällä jee jee! Ei mennä syksykliseisiin sen syvemmin, mutta vähän kuitenkin: kesä on oikein kiva, mutta pidän kaikista eniten alkusyksystä. Kun on vielä lämmin, mutta päivän päätteeksi viilenee. Illat hämärtyvät ja luonnon väripaletti vaihtuu lämpimiin sävyihin. Eli kaikki se aika ennen aamupimeyttä, märkyyttä ja puiden kaljuuntumista.
idkuva
Suosikkineule
Minun oli tarkoitus viettää tämä(kin) kesä tuttuun tapaan kotonani pääkaupunkiseudulla. Käydä töissä ja nauttia kesäisestä rakkaasta Helsingistä ja nuohota myös vielä jokseenkin tuoreen kotikaupunkini Espoon luontopolkuja. Hassua, vaikka asun Espoossa, miellän itseni silti helsinkiläiseksi. Siellä on kuitenkin asuttu melkein kymmenen vuotta.

Vuosi 2018 piti sisällään paljon myllerryksiä. Lopulta kaikki se stressi ja rajut ahdistuskohtaukset olivat kropalle liikaa. Se säikytti minut ja lähipiirini. Päätin, että nyt saa riittää, haluan voida paremmin. Olen sen ansainnut.

Kakkukahvit mökillä
Kun sain vartalon pois stressikiertäästä ja rauhoittumaan, oli aika pistää pää kuntoon. Aktiivinen käynti kuntosalilla auttoi ihan mielettömästi. Kun kroppa on terveellä tavalla väsytetty (ei esim stressistä tai ahdistuksesta), ei pää jaksa ajatella liian monimutkaisesti. Näin tönkösti selittäen. Salitreenin jälkeen kroppa huutaa ruokaa, ruuasta tulee hyvä olo kropalle ja pääkopassa tuntuu hyvältä. On tyytyväinen olo omaan suoritukseen, oman kropan vahvuuteen ja huomata miten se kehittyy kokoajan vahvemmaksi.

Tottakai tähän kuului myös muuta, haitallisten ajatusmallien ravistelua ja sen sellaista. Kävin myös paljon läpi että minkälaisessa seurassa haluan aikaani viettää, mitä ja mitkä antavat minulle energiaa ja mitkä kuluttavat sitä. Haluanko olla negatiivissävyitteisten ihmisten ympärillä, vai inspiroivien ja toiveikkaiden ihmisten. Huomasin itsetutkistelun tuloksena myös, että en ole enää niin räikeästi ekstrovertti kuin vielä muutama vuosi sitten. Olen muuttunut ambivertiksi! Uusi vertti-minä ei ole yhtään sen huonompi. Se itseasiassa selitti hyvinkin paljon kaikkea. 

Ikävä. Aina.
Itkettää, itkettää niin paljon taas. Seuraavasta asiasta en ole valmis vielä kirjoittamaan. Pelkkä tämän kuvan katsominen tai asian ajatteleminen sattuu ja en saa itkua loppumaan helposti. Haluaisin kirjoittaa, muistella, rakastaa, kiittää ja jakaa kuvia. Mutta en pysty, en kertakaikkiaan pysty. Se tekee niin pahaa että ei mitään järkeä. Tähän kukkakuvaan kykenen. Minua Instagramissa seuraavat tietävät aika varmasti mitä tapahtui. En pysty edes kirjoittamaan sitä. 

Kävimme ystäväni kanssa keräämässä nuo kukat läheiseltä kukkapellolta sinä iltana, kun tulimme porukalla eläinlääkäristä tyhjän kuljetuskopan kanssa. Kopassa menomatkalla ollut maailman rakkain Nestori painoi melkein 3kg, mutta en koskaan unohda sitä miten raskaalta tuntui paluumatkalla kantaa samaa koppaa tyhjänä. Se oli niin painava ja raskas kantaa.

Kaikki minut vähänkin tuntevat tietävät miten rakkaita nuo näädät minulle ovat. Olemme perhettä. Nestori näkyi aktiivisesti somekanavillani lähes päivittäin. Sain suru-uutisen ilmoitettuani teiltä paljon viestejä, tukea ja kauniita sanoja. Olen niistä vieläkin niin kiitollinen. Kiitos.

Nyt hänet on haettu jo kotiin, pienessä uurnassa. Se on kaunein uurna. Niin kevyt.

Miten sinä voit olla poissa? Onhan sinulla kaikki hyvin siellä? Muistathan syödä herkullista lohitahnaa joka päivä? Odota minua siellä silloin, kun näemme taas. Kiitos kaikesta, kiitos siitä kaikesta rakkauden määrästä. Frettiäiti rakastaa sinua aina.
Sen jälkeen ei tuntunut miltään. Missään ei ollut mitään järkeä, motivaatiota ei ollut edes käydä salilla ja kaikki oli vain turhaa. Minua ahdisti olla kotonani Espoossa. Seinät tuntuivat kaatuvan päälle, jokainen asia ja esine muistutti jollakin tavalla Nestorista. En osanut olla annostelematta aamu-ja iltalääkkeitä Nestorille. En osanut laittaa ruokaa vain yhteen ruokakuppiin. Sofia etsi ystäväänsä asunnosta, ja se oli sydäntä riipivää. Sofia ei syönyt juuri ollenkaan, ainoastaan sylistä lusikalla syötettynä. Suuri sydän oli poissa, ja se se tuntui jokaisessa.

Koti ei tuntunut enää kodilta. Olin hukassa.

Erään itkuisen päivän aikana sain puhelun. Minulle tarjottiin isotuntista työsopimusta kaupungista, jossa poikaystäväni asuu ja johon olin ilmaissut mielenkiintoni tulla töihin ennen opiskeluiden jatkumista. Huokasin helpotuksesta, pääsin pois. Vaikka en olisi halunnut pois pääkaupunkiseudulta, halusin pois jostakin. Varmaan omasta pahasta olosta. Ei siinä tainnut mennä kuin pari päivää kun olin jo uudella paikkakunnalla kimpsujeni ja kampsujeni kanssa ja Sofia kainalossa. Kaikki tapahtui niin nopeasti, hyvä että edes vanhemmilleni muistin asiasta kertoa. :D

Tärkein kriteeri hameelle on taskut

Siinä se kesä sitten on mennytkin. Reilusti yli 30h viikossa työpaikalla heiluen ja poikaystävän sekä Sofian kanssa puuhaillen. Kaukosuhde muuttuikin aika nopealla varoitusajalla hyvinkin tiiviiseen yhteiseloon. :D Molempien iloksi ja kauhuksi. Olen kaivannut Helsinkiä, olen hajoillut pikkupaikkakunnan "ahtaudesta", kaivannut ystäviäni ja extempore puuhasteluja heidän kanssaan.

Kroppa on voinut hyvin, paniikkikohtaukset ovat vähentyneet reilulla kädellä ja koen muutenkin voivani paremmin kuin aikoihin. Iso kiitos kaikille minua tukeneille läheisilleni.

Mutta vielä töitä on paiskittavana, ja myöhemmin syksystä (taitaa olla kai jo talvea silloin) häämöttää työharjoittelu ja oppari. Sitten häämöttäis pian ne paperit kourassa! ... Muistuttakaa että käyn suorittamassa sen hitsin ruotsin tentti. :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti